Lapsuusvuodet -ensi kosketus poneihin

Tämä kirjoitus ei kerrokkaan Simosta tai Iitusta tai elämästämme tilalla, vaan minusta ja lapsuusvuosistani. Milloin tutustuin hevosiin ja missä. Miten harrastin, mitä hoitoponeja minulla oli jne.

Olin kolmannen luokan alussa ja luokalleni tuli uusi tyttö, joka kysyi haluaisinko lähteä mukaan hakemaan hänen siskoaan tallilta. Samalla näkisin myös hänen hoitohevosensa. Silloin pääsin ensimmäistä kertaa koskemaan ja harjaamaan hevosia (ellei ponitalutusta markkinoilla lasketa..) Sille tielle jäinkin sitten. Minähän en siis ollut koskaan ratsastanut tai tiennyt muutenkaan hevosista yhtään mitään.

Talli oli Kyrölän Talli Lempäälässä, joka on tai siis oli Särkänniemen ponien talvihoitopaikka. Ensimmäinen hoitoponini oli Skjóna fra Grófargil eli Sööna. Sööna oli vuonna 1962 syntynyt lehmänkirjava Islanninhevonen, joka oli tuotu Islannista Suomeen.

Tässä on kuva Söönasta Särkänniemessä. Tämä on Särkänniemen sivuilta kopsattu linkki. Minulla ei valitettavasti ole Söönasta itse ottamiani kuvia, koska 90 -luvulla ei ollut kameraa mukana ja muistaakseni otin kerran tai kaksi ns. "taskupokkarin" tallille mukaan ja jälki olikin juuri sen mukaista, että on räpsitty näkemättä kohdetta. Se oli muuten jännää kun veit filmin kehitykseen, eikä koskaan tiennyt minkälaisia kuvia tulee kuoressa. Sööna oli jo tuolloin 35 vuotias, eläkkeellä ja vietti myös kesänsä Kyrölän Tallilla. Söönalla ei käytetty satulaa, eikä sille saanut antaa pohkeita. Söönalla köpöteltiin käyntiä "radalla" tai metsässä. (Rata on ravurien treenaamiseen käytettävä hiekkatie, jolla myös ratsastettiin. Jos naapurin mies tuli ravurin kanssa radalle, rata suljettiin ratsastukselta siksi aikaa) Joskus Sööna itse saattoi nostaa ravin tai laukan ja se olikin hienoa, mutta muistaakseni menin itse aina vain käyntiä.

Äiti oli huolissaan hevosen karvoista, joten housuina käytin verkkareita tai tuulipuvun housuja, koska liukkaaseen kankaaseen karvat eivät tarttuneet niin helposti. Voitte vaan kuvitella ratsastusta ilman satulaa liukkailla tuulipuvun housuilla :D Söönan selässä siis opin perusasiat käynnissä, miten hevonen pysähtyy ja miten lähtee liikkeelle. Siinä se olikin ja niillä opeilla mentiin pitkälle. Sööna eli noin vuoden sen jälkeen kun opin tuntemaan sen ja kuoli 36 vuotiaana. Tosin silloin se ei enää ollut minun hoitsu, vaan olin siirtynyt eteenpäin.

Vietin tallilla ala-asteella monta päivää viikossa ja tallille oli päästävä koulun jälkeen keinolla millä hyvänsä, joskus bussilla ja olisiko kerran jopa pyöräilty sellainen parin kymmenen kilometrin matka suuntaansa.. Tallilla siis tehtiin töitä, ruokittiin, siivottiin karsinoita ja muiden eläimien häkkejä. Tallilla oli hevosten ja aasien lisäksi kaneja, kissoja, lampaita, vuohia, marsuja(?), minipossuja ja hopeafasaaneja (jaiks!) ja hetken aikaa oli myös kanoja. Lintukammoisena pelkäsin hopeafasaaneja kuollakseni ja kerran jouduin tallin omistajan käskystä syöttämään fasaanille kädestä porkkanaa. Ehkä hän ajatteli että pääsisin siten lintukammostani. Noh, en päässyt.

Opittuani ratsastamaan Söönalla sain hoitsuksi Möllin. Mölli eli virallisemmin Mohrli oli ilkikurinen, kimo shetlanninponi, jolla oli korkeutta noin 80cm. Mölli oli todella minikokoinen shettis. Mölli olikin hoitsuni niin pitkään kunnes kasvoin isoksi sille. Niin kauan kuin pystyin istumaan selässä ilman, että jalat raahasivat maata, ratsastin Mölliä.

Tässä on kuva Möllistä särkänniemessä. Möllistä minulla onkin itseottamiani kuvia tallilta. Laatu tosin on mitä on... Tipuin Mölliltä varmaan sata kertaa! Ratsastin siis ilman satulaa ja ravi on todella kivuliasta. Ravi oli pientä tikkausta ja Möllin säkä hiersi ikävästi. Laukka oli muistaakseni ihan hauskaa, tosin Mölli taisi osata pukittaa, koska tipuin lukemattomia kertoja kyydistä. Yksi ikimuistoisimmista kerroista on kun Mölli meni tallin pihassa olevan omenapuun alta ja oksa oli liian matala. Kopsahdin oksaan ja muksahdin pyllyn päältä maahan. Kerran tai kaksi ratsastin Möllillä länkkärillä ja silloin mentiin tielle. Tie oli hurja paikka ja sinne ei ihan kuka vain ja kenellä vain päässytkään. Ponit villiintyivät tiellä ja siellä mentiin kunnon kiitolaukkaa. Pääsin tielle Möllin kanssa ja kun tultiin laukkasuoralle, laukkasivat muut jo kaukana ja vaikka Mölli pinkoi minkä pienistä jaloistaan pääsi jäimme jälkeen muista.




Tässä kuvassa on Möllin paras kaveri Ultra. Ultrallakin ratsastin jokus, mutta Ultra oli kova viemään. Kun se aloitti laukan se vain rynni eteenpäin eikä pysähtynyt vaikka kuinka kiskoi ohjista. Silloin tarrasin harjaan kiinni ja yritin vain pysyä kyydissä liukkailla tuulihousuillani. Möllin ja Ultran takana on Tama, se oli viimeinen hoitsuni Kyrölän tallilla ja siitä kerronkin kohta lisää. Taman takana näkyy Tina. Tina oli melkoinen laiskimus, mutta oikein pommin varma ratsu, jonka kanssa sain lähteä ratsastamaan myös pimeällä. Tinalla oli mukavat liikkeet ja sen selässä oli helppo pysyä. Lisäksi kuvassa näkyy luultavasti Mimmi -niminen aasi. Aaseja oli kolme ja ne olivat aina yhdessä. Aasit vain olivat, niillä ei ratsastettu, eikä niillä kyllä hoitajiakaan ollut. Olisinkohan kerran harjannut aaseja...

Kun olin kasvamassa Möllille liian isoksi, muutti tallille kaksi uutta shetlanninponia, Janette ja Hilja. Hiljasta eli Kauppilan Hiljasta sain hoitsun. Hilja ja Janette olivat parhaat kaverukset. Hilja oli kova potkimaan muita poneja. Järjestimme tallityttöjen kanssa laukkakisoja, jolloin oli tarkoitus laukata pareittain eräs radalla oleva mäki ylös. En muista muiden tallityttöjen nimiä, mutta poneista mukana oli Hilja, Janette, Ultra ja Tina..saattoi olla muitakin. Minun ja Hiljan pariksi tuli Tina. Kun lähtölaskenta alkoi ja lähtö tuli, iskettiin pohkeet kylkiin ja nelistettiin. Heti lähdössä Hilja monotti kunnolla Tinaa, joka jäi jälkeen ja voitimme kisan.


Urani Hiljan hoitajan loppui aikalailla siihen kun otettiin viimeinen laukkakisa ja tipuin selästä. En oikein muista, miksi en enää sen jälkeen jatkanut, mutta ilmeisesti ponit olivat villiintyneet jatkuvat kisaamisen takia..

Hiljan jälkeen aloinkin hoitaa unelmieni ponia, Tamaa eli Twyford Tamariskia. Tama oli voikko Welsh Mountain -poni, jolla oli läsi ja neljä sukkaa. Tama oli oikea kaunotar, mutta melkoinen äkäpussi ja äärimmäisen laiska ratsastaa. Koska Tama oli "iso" poni käytettiin sillä satulaa. Taman kanssa opin ratsastamaan satulalla ja Taman kanssa hyppäsin ensimmäiset esteeni.



Taman kanssa kävimme pitkiä lenkkejä metsässä ja laukattiin radalla. Tama myös heitteli hurjia pukkeja, mutta en huomannut niitä istuessani kevyessä istunnassa. Jälkeenpäin olen ajatellut, että Tamalla oli aika kamalaa kun selässä hytkyi tälläinen kokematon perunasäkki. Osasin kyllä keventää ja istua kevyessä istunnassa ja mennä pohkeen väistöä. Mutta apuni olivat aivan järkyttävät niin kuin puskaratsastajalla yleensä. Istunta oli päin mäntyä, varpaat sojotti alaspäin ja pidätteet tein pelkästään ohjista kiskomalla.




Onneksi pääsin ratsastusleirille v. 2000 eli siirtyessäni kuudennelle luokalle. Leiri oli Viholan ratsastuskoulun alkeisesteleiri. Muistan, että sain leirihoitsuksi New Forest -tamman nimeltä Pam tai Pami. Leiri oli kaamea, opettaja vaan huusi ja huusi. Tein kaiken väärin. Ensinnä istuntani laitettiin ruotuun ja apuni oli päin mäntyä. Vaikka leiri oli tosi kamala ja raskas, opin siellä paljon. Ihmettelen kyllä, että mikä ihme sai minut lähtemään ratsastusleirille myös seuraavana kesänä... Siirtyessäni Yläasteelle, lopetin tallilla käymisen ja ratsastus jäi kesäisiin leireihin ja satunnaiseen ratsasteluun.

Kesällä 2001 osallistui SS-tallin este/maastoleirille. Se oli onneksi jo paljon parempi leiri ja siellä tuli ratsastettua ihan hevosillakin ja hypättyä aika korkeitakin esteitä. Siellä leirihoitsuni oli Diana, joka löytyy näköjään vieläkin SS-tallin sivuilta. Ei hajuakaan, oliko kyseessä risteytys vai mikä rotu.

Viimeinen ratsastusleiri ennen pitkää taukoa ratsastuksesta oli Harvialan Hevostilan issikkaleiri v. 2002. Se oli elämäni paras leiri! Kerrankin kaikki oli kohdallaan ja leirikaverit oli kivoja. Opettaja ja hevosetkin oli ihan superkivoja. Minulla oli leirihoitsuna issikkaruuna Glofax eli "Faxi". Leirillä kuljettiin pitkiä vaelluksia Vanajan linnan maastoissa ja laukattiin pitkiä hiekkasuoria. Kokemus oli aivan upea!



Tämä leirin jälkeen löysinkin hevoset uudestaan vasta 23 -vuotiaana eli 13 vuoden tauon jälkeen. Ratsastuksen pariin palasin Aitotallilla, koska halusin kokeilla Vuonohevosia. Jäin heti koukkuun iki-ihaniin vuonohevosiin ja tässä sitä ollaan.

Vaikka en alussa oppinutkaan ratsastusta oikein, olen silti tyytyväinen puskaratsastajan taustastani, koska opin sitä hevosmiestaitoa, mitä ei saa kirjasta lukemalla tai tuntihevosella kehää kiertämällä.  Opin siivoamaan karsinoita, ruokkimaan, hoitamaan, puhdistamaan ja kokoamaan varusteita, hevosten lääkinnästä ja käyttäytymisestä. Opin hevosten sairauksista kun todistin muutaman sairauskohtauksen tai poneilla oli erinäisiä vaivoja, jotka vaativat hoitoa. Ponien kanssa touhuttiin kaikenlaista, ei pelkästään ratsastettu. Poneilla ajettiin, niintä juoksutettiin ja talutettiin, hypytettiin ja muuten vain käsiteltiin. Opin hurjapäisyyttä laukatessani hurjaa kyytiä ilman satulaa ja myös hypätessäni pieniä esteitä ilman satulaa.

Kommentit

Suositut tekstit